Huolen ja helpotuksen vuoristorataa

Edelliskerran kirjoittaessani otsikolla "Kohti uutta" ajattelin lähinnä kaikkea positiivista uutta. Varsinkin Pusun tavoitteellista agiliitoa ja treenejä ym. Mutta uutta tulikin ikävässä muodossa Nenan tiimoilta tammikuun 12. päivä. Epilepsia, iso kohtaus.

Sinänsä asia on helpotus. Se selittää syksyllä alkaneet hojumiset, kun Nena riehuu kepin kanssa tai innostuu jostakin. Tosin agilityssä ei koskaan ole horjumista tullut (siis syksyllä, nyt ei olla hallilla käyty). Epilepsia oli toki alusta asti yhtenä vaihtoehtona mielessä, mutta neurologiset testit ovat olleet koko ajan ok ja matala verensokeri/haiman toiminta huolettivat enemmän. Lisäksi Nena oli koko ajan kartalla, vaikka horjahtelikin. Itse epilepsia ei minua pelota, mutta syy, mikä sen puhkaisee lähes 12-vuotiaana, on huolestuttavampi asia. Eläinlääkäri sanoi, että jos se olisi perinnöllistä, se olisi puhjennut aiemmin. Joten todennäköisesti aivoissa on jotakin häikkää mistä se johtuu.

Nyt on jokapäiväinen lääkitys ja lisäksi vielä tarvittaessa -lääkkeet, jos iso kohtaus jää päälle. Onneksi isot kohtaukset ovat pysyneet pois, vaikkakin huomaan ne kerrat, jolloin isompi kohtaus "yrittää päälle". Niitä on ollut kolme kertaa lääkityksen aikana. Nena on tuolloin tosi levoton, tekee pesää, hakee paikkaa ja horjahtelee. On niin surullista nähdä se silloin, toivon ettei sillä ole kipua, vaan "vain" outo tunne :( Muuten lääkitys on vaikuttanut janona ja suurempana ruokahaluna. Lenkeillä olemme käyneet normaalisti, lääkeruisku on varmuuden vuoksi aina mukana.

Sinänsä Nena on reipas & pirteä ja ottaa välillä spurttejakin. Olemme muutenkin yrittäneet elää normaalisti. Minun kohdalla tuo on ollut välillä oikeasti yrittämistä, en voi murehtimatta ajatella asiaa. Vaikka järki ymmärtää, niin tunne Nenaan ja kaikkeen yhdessä koettuun on niin vahvaa. Surullisuus vaan pahentaa asiaa, kun Nena on semmoinen lohduttaja, että tulee aina syliin (vaikka olisi vain nuha, niin se luulee että nyt on jokin hätä). Ja Nenan syliin tulo se vasta sitten itkettääkin, eikä murheesta meinaa tulla loppua. Yritän lykätä ikävät ajatukset pois mielestä ja olla positiivinen. Hyvinä päivinä se onkin helppoa, mutta kuten eilen illalla Nenan ollessa tosi levoton, huoli palaa salamana takaisin. Nyt mennään päivä kerrallaan ja toivon, että lääkitys auttaa ja elämänarvoisia terveitä päiviä on paljon edessä. Fysioterapeutilla käytiin reilu viikko sitten ja Nenan lihaskunto on ikäisekseen hyvä, eikä mitään pahoja jumeja onneksi ollut.

Pusu on ollut juoksutauolla ja seuraavat treenit ovat ensi lauantaina Lee Gibsonin opissa. Pusun kanssa osallistutaan kolmen päivän koulutukseen. Muutenkin olen miettinyt Pusun agilitya ja tavoitteita tarkemmin kuin aiempina vuosina. Treenien lisäksi ootan innolla myös kisoja, Luleån reissu on kolmen viikon päästä. Ja näyttää siltä, että myös Pusu kaipaa jo "äksöniä". Pusuhan ei ole mikään pakkaskelien lenkkeilijä, yrittää ulkoillessa nostaa kaikki neljä tassua ilmaan. Oma-aloitteista kehonhallinnan treenausta siis.